Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

T h e    g a m e    i s    o n

2017

Marraskuu

Tihkusadetta ja pilvistä, pari miinusastetta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TAPAHTUU PELISSÄ!

15.01.19 Poliisi on saanut nimettömän vihjeen Mayfairin murhatapaukseen liittyen. Tällä hetkellä poliisilla on tiedossa mahdollisen murhaajan ulkonäkö, joskin epävakaan kuvauksen mukaan.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Silver

21.01.2019 09:45
Roger Brad Miller -Kensington

Äiti tuntui menettäneen mielenkiinnon suun avaamiseen, joten Brad varmisti vielä, että sanat omasta rauhasta olivat menneet perille. Se taisi saada Laurenin taas puhetuulelle. Pikkuveljen vähäinen päänpudistus ei kuitenkaan mielestäni luvannut mitään hyvää ja huoahdin kärsimättömyys äänestä kuultaen. Jestas kun äiti osasikin olla sitkeä. Bradin päänpudistelua seurannut vastaus sai kulmani hieman rypistymään. Mitä täällä muka voisi käydä? Missä oli äidin luottamus minuun vai oliko sitä ollenkaan? Tai oikeastaan meihin. Ihan kuin emme aikoisi kertoa, jos sattuisi jotain sellaista, mistä mielestämme pitäisi kertoa. No, jos tilanne oli vielä hetki sitten vaikuttanut epätoivoiselta, niin Bradin virke siitä, että hän voisi tehdä sen mitä äiti ilmeisesti halusi hänen tekevän, sai valon pilkahtamaan tunnelin päässä. Eihän tälläisen lausahduksen jälkeen voitu enää palata taaksepäin. Olin aika varma, että äiti oli lopultakin hyväksynyt pikkuveljen tänne jäämisen. Tosin mielestäni sen olisi pitänyt olla selvää alun perinkin. Joka tapauksessa, ei mennyt kuin tovi ja puhelu päättyi. Finally! Brad huokaisi syvään, mikä toi mieleeni enemmänkin juuri antautumaan joutuneen lainsuojattoman kuin ihmisen, joka oli saanut kerrankin vapauden päättää omista asioistaan. Ja seuraavaksi sainkin kuulla äidin asettaneen pari lisäehtoa.
"Hittolainen..." murahdin siihen.
"Ihan kuin hän yrittäisi kieltää sinulta mahdollisuudeen omaan elämään." jatkoin saman tien ja vetäydyin tuolin selkänojaa vasten. Vaikka Brad olikin saanut luvan jäädä tänne, tilanne ei ollut ollenkaan voitontuntuinen. Kuin olisi voittanut sprintin ilman yleisöä, ilman vastustajia ja juoksumatka olisi ollut suljetulta elinkautisvankilaan.
"Minä taas oletan äidin olettavan turhia." vastasin pikkuveljen viimeiseen sanahdukseen. Ei kai Brad nyt kotiin enää palaisi, sen luulisi äidinkin tajuavan. Tai ainakaan mielellään palaisi. Aioin kuitenkin pitää huolen siitä, että kun hän olisi valmis muuttamaan luotani omaan asuntoon, niin hän sitten kanssa pääsisi muuttamaan. Silmäni tarkastelivat pikkuveljen eleitä ja hän näytti kieltämättä jokseenkin alakuloiselta. Ja se tuntui ikävältä. En oikein tiennyt pitäisikö sanoa jotain, yrittää piristää. Liikahdin lähemmäs pöytää ja toin käteni pöydän yli, koskettaakseni Bradia kädestä, käsivarresta, jostakin(?). Se olisi ikään kuin lohduttava kosketus. Tilanne oli kuitenkin minulle jokseenkin vieras, koska en oikein ollut tunteilemaan tottunut. Siksipä vedin kohta käteni takaisin.
"Mutta jospa kaikesta huolimatta koetetaan iloita siitä, että sait jäädä." sanoin sitten ja nousin tuoliltani, antaen hymyntapaisen käväistä huulillani. Otin kaapista korkean lasin käsiini ja lorautin siihen punaviinitilkkasen.
"Jäämisellesi." sanahdin ja kohotin viinilasia vähän ylöspäin, vieden sen sitten huulilleni. Juoman juotuani kännyin tiskipöydän puoleen ja katselin lasia muutaman sekunnin.
"Ehdoille." tokaisin halveksivasti ja irrotin sormeni ohuehkon varren ympäriltä. Lasi iskeytyi tiskialtaan pohjalle ja murtui palasiksi särkyvän äänen saattelemana. Noukin lasinpalat altaasta asettaen niistä suurimman astiakaapin ylähyllylle ja muut tiskikaapissa olevaan metallipurkkiin.
"Nyt sitten voitaisiin vaikka syödä jotain." sanahdin vähän ehdottavaan sävyyn Bradin puoleen kääntyen, vaikkakin tiskikaappia vasten nojautuen.
"Osaatko kokata? Olis tilaisuus näyttää." jatkoin hetikohta ja virnistin laimeahkosti. Ei sillä, osasin minäkin tehdä muutakin kuin leikkiä keittiöveitsillä, mutta jos Brad vaikka tahtoi tekemistä -ja muuta ajateltavaa, kuin äiti ja äidin ehdot. Toivon mukaan pikkuveli piristyisi edes vähän.

Nimi: E.M.

20.01.2019 21:49
Brad Miller (Brad) - Kensington

Kun äiti ei vastannut mitään, en oikein tiennyt itsekään mitä sanoa. Toki Roger kehoitti minua pysymään lujana, ja muistutti hän siitäkin, että äidin piti vain kysyä halusinko jäädä eikä alkaa tivaamaan asiasta. Kun isoveljeä kuuneltuani äiti ei sitten vieläkään ollut sanonut mitään, minun oli itse pakko vain avata suuni. Bryan nimittäin alkoi jakaa ajatuksiaan äidin tunteiden satuttamisesta.
"Eli onko tämä asia nyt selvä?" varmistelin, mikä kuului äänestänikin. Kait se olisi vain pitänyt tokaista, näin jos jälkikäteen ajatteli. Joka tapauksessa jatkoni saivat äidin hiljaisuuden päättymään. Toivomaani myöntävää vastausta en kuitenkaan saanut.
'Enkö mitenkään voisi saada mieltäsi kääntymään? Olen vain huolissasi sinusta. Mitä jos jotain vaikka käy?' äiti nimittäin sanahti. Selkeästi hänelle ei kelvannut vastaukseni, mutta sentään riitelyyn asti tilanne ei ajautunut. Vielä ainakaan. Toisen sanojen myötä katseeni käväisi isoveljessä ja pudistin päätäni pienesti.
"Ei mitään käy. Lupaan ottaa mun lääkkeetkin ja Roger on täällä kanssa. En mä ole täysin yksin", vastasin sitten ja jätin vastaamatta äidin ensimmäiseen kysymykseen. Turhaa se olisi ollut. Olin jo selittänyt, että tarvitsin tätä. Vastaukseni perään äiti taas mietti hetken.
'Etkä lähde sieltä mihinkään?' hän varmisti sitten ja tällä kertaa vastaus onneksi tuli nopeammin kuin aiemman miettimisen perään.
"En", vastasin lyhyesti. Olisin toki voinut selittää, että eilen isoveli oli uhannut, että karkaamisen seuraamuksena hän etsisi minua maailman ääriin, mutta en osin uskaltanut. Ties vaikka äiti olisi ottanut sen piikittelynä siitä, että olin päässyt karkaamaan kotoa ja kyennyt olemaan kaksi viikkoa teillä tuntemattomilla. Ja sittenkin jäänyt kiinni vain koska Happy oli ilmestynyt. Vastaukseni ilmeisesti kuitenkin kelpasi äidille.
'Kaipa sen on sitten pakko käydä. Mutta otat lääkkeesi, yhtäkään kertaa ei saa jäädä välistä. Ja soitat minulle tai isälle heti, jos jotain käy. Soittelet muutenkin välillä. Haluan tietää miten sinulla menee', hän nimittäin vastasi, vaikkakin ensimmäinen lausahdus oli jokseenkin katkera. Sen perään tulleet vaatimukset olivat kuin alati pitenevä lista, josta ei käynyt kieltäytyminen.
"Joo, voin mä sillain tehdä, jos haluat", vastasin, vaikka mieleni olisi tehnyt sanoa, että Roger oli sanonut lääkkeiden olleen aiemmin vain ehto tänne jäämiselle. En tahtonut kuitenkaan lietsoa tilannetta. Tiedä häntä pysyinkö siten lujana, vaikka Roger oli niin kehottanutkin.
'Hyvä. Ja Brad, tämä on sitten vain väliaikainen ratkaisu, niinhän?' äiti vastasi ja hengenvedon perään vielä lisäsi sen kuuloisena, ettei asiasta väitteleminen kävisi päinsä. Taaskaan. Äiti ei todellakaan kohdellut minua kuin aikuista, mikä sai minut huokaisemaan pienesti.
"Joo, toki. Soitellaan", vastasin silti, minkä perään äiti jätti hyvästinsä ja saatoin lopettaa puhelun. Kännykän laskin sitten pöydälle syvään huokaisten ennen kuin katseeni kohotin Rogeriin.
"Joudun soittelemaan sille enkä saa lähteä täältä muualle", kerroin siinä sitten toiselle ja yritin saada äänestäni kuulumaan edes pientä positiivisuutta, vaikka aiempaan 'syöt lääkkeesi' -sääntöön lisänä tulleet säännöt eivät mielestäni sitä olleetkaan. Ainakaan äiti ei kuitenkaan ollut alkanut riitelemään. Hänen sanansa silti olivat vain saaneet Bryanin entistä paremmin puolelleen. Tai ainakin empimään asiaa pahasti. En nimittäin voinut estää kotiin paluun puolella olevia ajatuksia kaikumasta päässäni, vaikkeivat ne minun ajatuksiani voineet olla.
"Ja ilmeisesti äiti olettaa, että palaan kotiin vielä oltuani täällä hetken", lisäsin hetken päästä ja kasvoillani vilahtavasta hymynpakotuksesta huolimatta ilmeestäni oli luettavissa, etten ollut mieltynyt äidin oletuksista. En tosin tiennyt itsekään, miten tästä sitten menisin eteenpäin.
Tiesin, etten voisi olla isoveljen luona lopunikääni, eikä tarkoitus olisikaan. En kuitenkaan tiennyt tahtoisinko palata kotiinkaan, olinhan jo täysikäinen. Kait voisin elää ihan omaa elämääni - persoonieni kanssa siis -, joskin Bryan tuntui ajattelevan moisen olevan liian riskialtista. Suoraan sanottuna hän ei uskonut, että se onnistuisi. Ja se kyllä painoi mieltäni, minkä tähden hieraisin kasvojani.

Nimi: Silver

19.01.2019 13:55
Roger Brad Miller -Kensington

Onnentoivotusteni myötä pikkuveli miltei iski dosetin ja lääkepurkin käsistään, jääden sitten nojaamaan keittiön tasoa vasten. Saatoin hyvin kuvitella miltä hänestä tuntui ja mielessäni annoin hänelle kaiken mahdollisen myötätuntoni. Ääneen lausuin ehdotuksen lääkkeiden hävityksestä sitä mukaa kun Brad 'käytti' niitä, mutta hetken mietintätuokion jälkeen hän hylkäsi ehdotuksen. Ja tottahan se oli ettei tässä nyt enempää tarvittaisi Happyn tai kenekään muunkaan paljastuksia.
"Mh, niin. Ehkä ei kaiveta kuoppaa syvemmäksi." lausahdin siihen. Sitten hiljaisuus laskeutui hetkeksi yllemme ennen kuin rikoin sen huomauttamalla Bradin syömättömyydestä. Ja sehän koski myös itseäni, mutta en ollut erityisen nälkäinen. Kuten pikkuvelikin aikoi, minäkin ottaisin myöhemmin jotain.
"Same." heitin siis ajatusteni myötä. Vesilasin kyllä santsasin ja tallensin alitatunjaan ajatuksen lasinpalalla leikkimisestä, jonka jälkeen huomioni siirtyi pikkuveljeen. Hän oli ottanut kännykän käsiinsä ja empi soittamista. Kaikki kieli siitä, että hän olisi mieluiten heittänyt puhelimen luotaan ja unohtanut koko jutun. Me molemmat kuitenkin tiesimme, ettei se kantaisi pitkälle. Sitä kuoppaa kun ei vieläkään kannattanut syventää. Bradin vastaus kysymykseeni soittamisen suhteen olisi minulla ollut varmasti sama hänen sijassaan. En minäkään olisi tiennyt, paitsi sen, ettei valinnanvaraa oikeastaan ollut.
"Manalan nimissä, en!" älähdin taaemmas tuolissani vetäytyen ja kauhistunutta sävyä ääneeni lisäten, kun pikkuveli tarjosi soittovuoroa minulle. Bradin suupielten värähdys kertoi minulle hänen käyneen vitsailun puolella, ainakin osin. Sitä seuraavat sanat osoittivat pikkuveljen tarttuvan nyt härkää sarvista.
"Pitäydyn tukijoukoissa." vastasin hänelle ja Bradin katsahtaessa minuun hän kohtasi rauhalliset silmäni sekä rohkaisuksi tarkoitetun nyökäytykseni. Sitten Brad vei puhelimen korvalleen. Seurasin keskustelua sivusta, mutta jos sellainen hetki tulisi, olin valmis tarttumaan myös luuriin. Siltä ei kuitenkaan ainakaan heti vaikuttanut ja pikkuveljen viimeisen tokaisun jälkeen taisikin tulla hiljaista. Kallistin päätäni aavistuksen verran ja hymynpoikanen piirtyi puolittain huulilleni toisen sanojen myötä. Oli suorastaan ihme, ettei äiti ollut ruvennut riitelemään. Näin tämän pitikin mennä.
"Hyvä." sanahdin ääntä madaltaen.
"Pysyt vain lujana." kannustin ja nojauduin vähän lähemmäksi Bradia. Olimme jo hyvää vauhtia saamassa pääpalkintoa tästä ottelusta. Olisin ehkä voinut antaa pikkuveljelle jonkin lausahduksen valmiiksi suuhun, mutta tiesin hänen ainakin tällä hetkellä pärjäävän itsekseen. Sitä paitsi, minulla ei ollut mieleni päällä mitään tarpeeksi hyvää sanottavaa. Bradin sanat omasta rauhasta olivat olleet varsin tehokkaita ja seuraavaksi pitäisi asetella sanomisensa tarkkaan, jotta ei vetäisi tehokkuutta lokaan.
"Äidinhän piti kysyä vain haluatko oikeasti jäädä eikä ruveta enää vinkumaan sinua kotiin." murahdin äkkiä kun muistin asian. Tai ainakin olin pikkuveljen vastausten pohjalta tulkinnut, että Lauren yritti jälleen saada häntä palaamaan
"Sori nyt vaan, mutta jos äiti vielä muistaa, niin siitä puhuttiin jo. Hän sai kuulla sinulta minkä halusi ja voisi nyt lopettaa tuon." tokaisin äänenvoimakkuudesta välittämättä, vaikka en uskonutkaan äidin kuulevan. Ainakaan minä en aikonut kuunnella samoja puheita uudelleen, enkä uskonut että Brad haluaisi kuulla niitä edes ensimmäistä kertaa.

Nimi: pixeli

19.01.2019 13:15
Emil Stanley Dawson | Belgravia

Tarkkailin tyttö sivusilmällä tämän kohottaessa lasiaan huulillensa ja otin itsekkin siemauksen kostuttaakseni kieltäni. Otin samalla myös puhelimen käteeni tarkistaakseni viestit ja muut mediat, mutta Ellan vastatessa laskin sen pöydälle, sillä mielestäni ei ollut kohteliasta katsoa puhelinta ja puhua samaa aikaa. Pariksi sekunniksi kasvoillani kävi pieni hymy samalla kun nyökyttelin päätäni, mutta ilmeeni palautui normaaliksi heti kun avasin itse suuni vastatakseni.
"Mulla taasen vaa isoveli."
Totesin ja siemaisin pienesti juomaani ennekuin jatkoin.
"Ja no, meilkää ei oo mitkää parhaimmat välit, vaik sitä välil näänki. Saattaa tosin johtuu siit et meil on kaheksanvuoden ikäero."
Naurahdin mielessäni. Minun ja Tonyn huonot välit tuskin johtuivat ikäerostamme, rikollisuus taisi olla asia mikä kaivoi railoa väliimme. Sitä en kuitenkaan pystynyt sanomaan.
"Mut toisaalta, vaik ne välit ei parantuis ni pärjään mä ilman sitäki ku kavereita mul kumminki on ihan riittämiin"
naurahdin kevyesti ja käänsin katseeni puhelimen suuntaan kun se ilmoitti uudesta viestistä. En kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan katsahdin Ellaa. Tyttöä voisi jopa tavallaan luulla rikolliseksi, mutta jos tyttö olisi niin ei hän ainakaan CobraGangissa mukana ollut. Samassa mieleeni muistui isäni. Tai pikemminkin minun ja Tonyn isä. En edes tiennyt miten hän saattoi tulla ajatuksiini juuri nyt ja tavallaan toivoin olevani hänen kanssaan samassa osatossa. Isä oli kuitenkin Liverpoolissa ja tuskin näkisin häntä lähiaikoina.
"Minkälaiset välit sul on sun vanhempiin?" Kysäisin yllättäen, vaikka samantien kaduin kysymystäni ja olisin halunnut vetää sanat takaisin. Tyydyin kuitenkin vain maistelemaan juomaani ja katsahtamaan ympärilleni.

Nimi: E.M.

18.01.2019 22:30
Brad Miller (Brad) - Kensington

Onnekseni Roger tollakin kiroiluja myöten oli kanssani samaa mieltä. Kuunnellessani toisen toivottelevan onnea äidin kanssa soitteluihin lämäisin täyden dosetin keittiön tasolle ja sen perään lääkepurkin lääkekaappiin. Sitten tunnuin tarvitsevani hengähdystauon. Ja mieluusti vielä tuplana. Niinpä nojasin kämmeneni keittiöntasoon ja pidin katseeni poissa isoveljestä.
Hengähdystaukoni tosin muuttui siinä toisen sanojen myötä. Roger nimittäin ehdotti, jos vain heittäisin joka päivä lääkkeitä roskiin. Niin siis, että näyttäisi siltä kuin ottaisin lääkkeitä, mutten oikeasti tekisi niin. Ja pakkohan se oli myöntää, että oikeasti mietin vaihtoehtoa. Eihän äiti voisi mitenkään tietää otinko lääkkeet oikeasti vai en.
Siinä vaiheessa tunsin kuitenkin Bryanin havahtuvan, tai ehkä hän oli ollut paikalla kokoajan. Hän alkoi joka tapauksessa jakamaan pessimistisiä ajatuksiaan. Sen myötä jouduin itsekin oikein keskittymään, etten lähtenyt toisen kanssa samalla ajatustielle ja syyttänyt itseäni ylipäänsä kotoa lähtemisestä. Keskittymistä sitten helpottaakseni käännyin Rogerin puoleen ja nojasin selkäni keittiöntasoon. Sanojani se ei tosin enää muuttanut.
"Ei se kannata. Joku kummiskin vaan kertois äidille ja sit olisin enemmän kusessa", vastasin ja ristin käteni rintani päälle. Niinhän se nimittäin olisi, oli Bryan sen sanonut ensin tai ei. Happyyn ei ilmeisesti ollut luottaminen ja hänhän oli se kaikkein puhelian persoonani. Minä kun olin luullut, että olimme kaikki jo edes jollain tapaa samalla sivulla. Nähtävästi emme.
Ja oikeastaan en huomannut edes vaipuneeni ajatuksiini tai katseeni valahtaneen isoveljestä lattian puoleen. En ennen kuin Roger avasi suunsa ja ilmoitti, etten ollut syönyt mitään kokopäivänä. Ja niin tosiaan... Minullahan oli ollut nälkä. Kovinkaan suuri ruokahalu minulla ei vain nyt ollut.
"Otan vähän myöhemmin", vastasin siksi samalla, kun isoveli kävi hakemassa lisää vettä lasiinsa. Hänen palatessaan pöydän ääreen tein itse samoin ja vetäisin kännykän sormiini. Puhelimen käsissä pyörittely ja sen tuijottaminen eivät kuitenkaan ajaneet asiaa mihinkään suuntaan. Ja kaipa Roger huomasi sen, sillä hän kysyi aioinko soittaa äidille heti, mikä sai katseeni vilahtamaan hänessä.
"Kait. En tiedä", sanahdin sitten, enkä oikeasti tiennyt. Vaikka siis varmasti olisi pitänytkin. Taas kerran sain tehdä jotain pakosta, ja sanojeni perään katseeni kohotin takaisin isoveljeen.
"Ellet sä sitten tahdo soittaa mun puolesta", heitin sitten kuin puolittaisena vitsinä, vaikkakaan äänensävystäni ei hirveästi humoriikkaa irronnut. Pieni hymynhäivä tosin ehti pikaisesti käväistä suupielessäni. Se kuitenkin laantui pikaisesti ja katseeni palasi kännykkäni puoleen. Hetken päästä sain jopa osoitekirjan auki ja kaivoin äidin numeron sieltä esille. Olisin kuitenkin valehdellut, jos väittäisin, ettenkö olisi miettinyt, että jättäisin vain soittamatta. Eihän äiti tiennyt milloin olin minä ja milloin joku muu. Se ei kuitenkaan tuntunut kovinkaan pitkäikäiseltä ratkaisulta.
"No, syteen tai saveen", huoahdinkin siten mietteideni jatkoksi ja käytin katseeni Rogerissa kuin rohkaisua toiselta hakien. Sen perään huomioni tipahti takaisin kännykän näyttöön, josta puhelua klikaten soitin äidille ja kohotin luurin korvalleni. Vasemman käteni nojasin pöydän pintaan ja pari kertaa linja tuuttasi ennen kuin äiti vastasi.
'Brad?' kuulin toisen sanahtavan saman tien, osin ehkä jopa toiveikkaan kuuloisena? En ollut varma.
"Joo, mä täällä", vastasin, minkä jälkeen käytin ehkä vain sekunnin miettiäkseni sanojani. En tahtonut äidin pääsevän heti ääneen.
"Kuulin Rogerilta, että olit käynyt. Ja että tahdoit jutella mun kanssa", jatkoin siten suhteellisen nopeasti, minkä jälkeen annoin toiselle puheenvuoron.
'Niin tahdoinkin. Oletko sinä nimittäin aivan varma, että tahdot asua siellä? Happy sanoi, että Charlie karkasi etkä sinä, joten tulisit vain kotiin. Emme olisi isäsi kanssa vihaisia. Juttelisimme asiat lävitse ja varaisimme sinulle vaikka useamman terapiatunnin viikkoon', äiti vastasi eikä vastauksesta tuntunut tulevan loppua. Ja vaikka hän maalasikin hienoa kuvaa kotiin tulemisesta, en minä tahtonut mennä kotiin. En tahtonut useampaa viikkotuntia terapeutilta. Äitin sanamuoto vihaisena olemisesta myös tuntui kertovan kuin tarpeeksi. Jos menisin kotiin, he eivät olisi vihaisia. Muuten olisivat. Ja se sai olemuksestani kyllä välittymään, että puhelun nautinnollisuus sen kun vain kutistui entisestään, minkä jatkoiksi hieraisin otsaani. Jos myöntäisin, että minua joskus ahdistaisi, niin tältä se aikalailla varmasti tuntuisi.
"Äiti lopeta", minun oli siten sanahdettava ennen kuin toinen vain jatkaisi sanojaan eikä jäisi kuuntelemaan minua. "Kyllä mä olen varma. Mä nimittäin.." jatkoin sitten sanojani, kunnes en enää tiennyt miten jatkaisin oman lauseeni loppuun. Minulla ei vain tainnut olla pokkaa sanoa toiselle, etten tahtonut olla kotona. En tahtonut olla heidän luonaan. Tahdoin elää omaa elämääni. Niin pitkälti siis kuin se oli mahdollista minun tilassani.
'Sinä mitä?' äiti sanahti, kun hiljaisuuteni oli jatkunut vain muutaman sekunnin ajan. Äänensävystään päätellen hän yritti saada minua nopeuttamaan päätöksen tekoani ja myöntymään hänen tahtoonsa. Hän kuitenkin sai vain aikaiseksi sen, että vääntelin hetkellisesti aloillani samalla kun Bryan kehotti antamaan periksi ennen kuin mitään pahempaa tapahtuisi. En kuitenkaan tahtonut.
"Mä tartten vaan omaa rauhaa, okei?" sainkin sitten lopulta kakaistua ulos, minkä perään purin heti huultani. Olin varma, että toinen suuttuisi. Väittäisi vastaan ja aloittaisi riidan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Linjalta ei kuulunut hetkeen mitään, mikä sai ihmettyneen katseeni siirtymään Rogerin puoleen ja melkeinpä ääneti lausuin toiselle sanat 'se meni ihan hiljaseks'.

Nimi: Helena

18.01.2019 22:21
Jeffrey Coleman | Marylebone

“Ei siitä ole vaivaa eikä kärsiminen ole kivaa”, Jev ei luovuttanut, vaikka Jamie vakuutteli pärjäävänsä ilmankin. Ei hän väkisin aikoisi toiselle lääkkeitä syöttää, mutta yritti kuitenkin pitää ne vaihtoehtona. Päänsäryistä kun ei koskaan tiennyt, millaiseksi ne yltyisivät vai lähtisivätkö pois. Tietysti Jamien päänsärky saattoi johtua syömättömyydestä.
Bussin lähestyessä Jev nyökkäsi vastaukseksi Jamien kysyvälle katseelle. Pidempi poika ojensi kätensä viittomaan kuskille, jotta tämä pysähtyisi noukkimaan heidät kyytiin. Pian bussi olikin jo heidän edessään, ovien avautuessa Jev viittoi Jamieta menemään ensin.

Bella Russell

Bella naurahti huvittuneena Tonyn todetessa heillä kummallakin olevan kiinnostava elämä. Kumpikin töitä ja vapaa-ajalla teki niitä asioita, jotka veivät ajatukset muualle ja rentouttivat. Bella taitoi silti olla heistä kahdesta enemmän se kotihiiri, mutta oli heillä kummallakin myös sosiaalista elämää.
Tonyn kysyessä päivän jatkosta Bella vilkaisi itsekin, paljonko kello oli. Tosin nainen tarkisti ajan omasta rannekellostaan kahvilan seinäkellon sijaan. Ei hänellä kyllä mitään ohjelmaa ollut illaksi eikä kotiinkaan kiire ollut. Smokey kyllä pärjäisi vielä hyvin.
“Sopii hyvin”, Bella vastasi kohottaen samalla katseensa takaisin Tonyyn. “Katsotaan minne päädytään.”

Elise Lloyd | Belgravia

Emilin valitsema pöytä sopi erittäin hyvin myös Ellalle, se oli lähellä tiskejä mutta vaikutti kuitenkin rauhalliselta. Ennen oman lasinsa pöydälle laskemista tyttö maistoi ostamaansa kuohuviiniä. Hieman makea, mutta raikas maku ei ollut lainkaan paha. Makeus ei ollut häiritsevä ja kokonaisuutena hän uskaltautui ottamaan vielä toisen siemauksen juomaansa.
Katse kohosi samantien Emiliin, kun toinen oli alkanut puhua yllättäen. Keskustelun avausaiheeksi poika oli valinnut sisarukset, mikä kieltämättä oli kyllä ihan hyvä aihe.
“Vanhempi sisko ja nuorempi veli”, Ella kertoi ääni neutraalina pysyen. “Siskon kanssa en erityisemmin tule toimeen, mutta veljen kanssa olen pitänyt yhteyttä muutettuani pois kotoa.”

Nimi: Silver

18.01.2019 08:47
Roger Brad Miller -Kensington

Avasin pikkuveljelle vähän enemmän sitä, miten äiti oli edes päätynyt tulemaan tänne ja lisäksi sanoin pari sanaa hänen vierailustaan. Tarkemmin en puuttunut yksityiskohtiin, sillä en kokenut sitä tarpeelliseksi. Enkä olisi muistanut kaikkea niin tarkkaan. Eiköhän viesti mennyt perille ilman, että romaania alkaisin rustailla. Se oli joko lääkkeet tai lähtö ja Brad näytti juuri niin onnelliselta kuin olikin. Eikä ihme. Äidin ehto oli minustakin järjetön, mutta oliko vaihtoehtoja. Jos ei niitä, niin ainakin se Charlie tuottaisi hankaluuksia lääkkeiden kanssa. Enkä oikeastaan laskenut toivoa muidenkaan varaan.
Niinpä Brad alistui äidin tahtoon ja huokaisten lausui ne sanat, mitkä Lauren olisi kaiketi halunnut kuulla. Pakko aloittaa, niimpä niin. Minunkin huuliltani karkasi huokaus.
"Älä muuta sano, hitto soikoon." tuhahdin pikkuveljen sanojen perään, osoittaen vastaukseni etenkin viimeiseen lauseeseen, mutta kelpasi se muihinkin. Seurasin vierestä kun Brad varsin äkäisin ottein täytteli dosettia lääkkeillään.
"Että jooh, onnea vaan puheluun äidin kanssa. Mistähän perseestä se on ton ehtonsaki repässy..." sanahdin ja pyöräyttelin lasia sormieni varassa. No, saattoihan huolehtivaisuus olla yksi syy lääkepakolle. Mutta luulisi Laureninkin tietävän, että kaikki eivät niitä aikoneet käyttää. Tai kukaan, paremminkin. Miten vanhemmat sen enempää kuin minäkään saivat heidät ottamaan lääkkeensä. Väkivallalla, vai? Siinä vaiheessa huolehtivaisuus -sanan saattoi huoletta heittää kadotuksen kaivoon.
"Tai sitten vain heitetään noita pillereitä hevon kuuseen sitä mukaa kun muka käytät niitä." sanahdin ehdottavaan sävyyn. Tosin siitä kiinni jäädessä syntyisi varmaan pahimman asteen tornado eikä äiti päästäisi Bradia enää ikinä mistään mihinkään. Mutta sitten ei vain saanut jäädä kiinni. En kyllä ollut ajatellut ehdotustani sen pidemmälle, päästänyt vain ulos sillä hetkellä kun se pulpahti mieliini. Se ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteikö sitä olisi voitu käyttää.
"Et ole syöny koko päivänä mitään." muistutin sitten hetken päästä, ihan kuin Brad ei sitä itse ymmärtäisi.
"Ota jotain, jos haluat." lisäsin samantien ja nousin tuolilta lorauttaen vähän lisää vettä lasiin, palaten taas paikalleni. Otin kulauksen ja laskin lasin pöydälle, katsellen sitä hetken. Hmm, lasi. Lasinpala. Tietysti terävä sellainen. Olisikohan sillä piirretty jälki ja sen tuomat tuntemukset erilaisia kuin perus teräaseen. Sitähän piti kokeilla, mutta ei ihan tähän hätään.
"Aiotko soittaa äidille heti?" kysäisin sitten katsetta pikkuveljen suunnassa käyttäen, mikäli hän ei olisi sitä jo tehnyt tai parhaillaan tekemässä. Toivon mukaan puhelusta ei tällä kertaa kehkeytyisi mitään sen suurempaa riitaa tai väittelyleikkiä, yksi riitti vallan mainiosti. Ja siinäkin oli yksi liikaa. En kuitenkaan oikein ymmärtänyt, mitä äiti ajatteli, kun halusi tietää Bradin vastauksen niin tarkkaan. Kuvitteliko Lauren kenties, että pidin pikkuveljeä luonani vasten tämän tahtoa. No, vähät minä siitä mitä hän kuvitteli ja mitä ei. Brad jäisi tänne ja piste.

Nimi: Tiuhti

18.01.2019 07:36
Jamie Hayes | Marylebone

Tieto pysäkin läheisyydestä helpotti Jamien mieltä, mutta Jevin ehdotukset saivat hänet puremaan huultaan. Hän ei halunnut olla vaivaksi, vaan pudisti päätään ja hymyili heikosti.
"Kyllä tää varmaan kohta menee ohi", hän sanoi. "Menihän se kuumekin."
Seuraavan mutkan takaa tuli joku pysäkki esiin, ja Jamie arveli sen olleen heidän pysäkkinsä. Yhä Jevin rinnalla kulkien hän asteli siihen suuntaan, mihin toinenkin meni, ja oli tuntevinaan jonkinlaista huimausta. Jamie sai tasapainonsa kuitenkin pidettyä, vaikka näkökenttä vaikuttikin hieman sumealta, ja oli onnellinen kun he pysähtyivät. Hän oli tietysti kuvitellut jo pyörtyvänsä, mutta onneksi huimaus meni nopeasti ohi.
Jonkun bussin ajaessa pysäkille Jamie katsoi Jeviä kysyvästi.

Anthony Dawson

Bella kertoi myös viettävänsä koti-iltoja kirjojen tai sitten opintojensa parissa ja että kodin ulkopuolella hän urheili, ja kuinka aina silloin tällöin lähti baareihin kavereidensa kanssa tai joutui kärsimään kollegansa keksimistä tempauksista.
Tony virnisti huvittuneesti.
"Meillä molemmilla on kyllä aika kiinnostavat elämät", hän sanoi ja vilkaisi kahvilan kelloa. Hän oli juonut oman juomansa jo aikoja sitten, ja Bellakin näytti juoneen, ja vei katseensa naiseen.
"Haluaisitko sä mennä vielä johonkin?" hän kysyi. "Vaikka ihan vaan kävelyllekin."

Nimi: pixeli

17.01.2019 22:10
Emil Stanley Dawson | Belgravia

Ellan puolesta seisominen kelpaisi ja katseeni kiersi pikaisesti baarin vapaita seisomapöytiä, jotka olisivat suht lähellä tiskiä, jolloin ei tarvinnut kävellä koko baarin läpi juoman takia. Sopiva löytyikin nopeasti ja nyökäytin päätäni sen suuntaan kertoakseni minkä olin ottanut. Oli ihana päästää lasi hetkeksi pöydälle, kädet kun tuntuivat jo puutuneen sen pitelemisestä. Samalla pystyin tarkistamaan oliko muistitikku yhä tallessa. Siellähän se oli ja jos minä vain sain päättää se myös pysyisi siellä aina kotiin asti. Nostin sitten lasin huulilleni ja makustelin viiniä suussani. Aviva Blueta parhaimmillaan.
"Ummm, onks sul sisaruksia?" Kysyin sitten yllättäen kun muutakaan en keksinyt ja keskusteluhan oli jokatapauksessa jostain aloitettava ja sisaruksistahan oli helppo puhua.

Nimi: Helena

17.01.2019 21:18
Elise Lloyd | Belgravia

“Voidaan seistä mun puolesta ellet halua istua”, Ella vastasi Emilin kysymykseen. Ulos tyttö ei missään nimessä halunnut ainakaan vielä, siellä hän vain palelisi vilukissa puolensa takia. Takkikin oli narikassa eikä hän välttämättä haluaisi heti juosta hakemaan sitä sieltä. Seisominen toisi myös vaihtelua vähän hänen elämäänsä ottaen huomioon, kuinka paljon hän vietti aikaa sohvallaan kotona.
Ääneen Ella ei kuitenkaan tajunnut toivoa rauhallisempaa sijaintia kuin mitä lähimpänä tiskiä olevat pöydät olivat. No, hän päätti luottaa Emilin arviointiin. Toinen ilmeisesti oli keskustelu tuulella, jolloin loogisempaakin oli mennä sellaiseen pöytään, missä vielä toisen äänen kuuli joutumatta huutamaan tai nojautumaan koko ajan toiseen osapuoleen kiinni kuullakseen.

Nimi: pixeli

17.01.2019 20:23
Emil Stanley Dawson | Belgravia

Seurasin vain sivusta Ellan juoman ostoa ja pistin merkille hänen hymynsä ja kiltin käytöksen mihin ystäväni tietenkin vastasi hymyillä ja kohteliaalla käytöksellä, mitä tarjoilijana olo vaatikin. Tytön sitten maksettua kuohuviinistä suuntasin katseeni pöytien suuntaan.
"Haluuks istuma-vai seisomapöytään?" Kysäisin, sillä vaikka itse pidin enemmän seisomapöydistä, päätin antaa Ellalle mahdollisuuden valita. Toki valittavana oli myös ulkokuisti tai melkeinpä mikä tahansa muu paikka, sillä näinhän nytkin muutaman ihmisen rykelmiä, jotka vain seisoivat ja jutustelivat lasit käsissä. Tiskin läheisyys ei kuitenkaan ollut ihan parhain seisomapaikka ja liikuinkin vähän edemmäs baarissa, joka oli suht iso.

Nimi: Helena

17.01.2019 19:42
Jeffrey Coleman | Marylebone

“Alle sata metriä enää, voidaan kämpällä kattoo sulle jotain särkylääkettä ettei ala pahenemaan”, Jev vastasi ja ehdotti heti perään ratkaisua toisen päänsärkyyn. “Ja jos yhtään pahenee niin voidaan mun puolesta tilatakin sinne jotain niin ei tarvitse riehua liikaa. Olit kuitenkin kuumeessa illalla.”
Jonkinlainen huolehtiva kanaemo piili Jevinkin sisällä. Hän oli aina kaveriporukassa ollut se, joka huolehti toisista ja varmisti baari-iltoinakin, että kaikki pääsivät koteihinsa tai jonnekin yöksi turvallisesti.

Bella Russell

“Kuulostaa aika samalta kuin omani”, Bella myönsi hymyillen itsekin. “Jos tosiaan töitä ei lasketa niin olen pääasiassa kotosalla. Luen aika paljon kirjoja tai työstän opintojani ja tietenkin välillä on pakko huomioida kissaakin. Kodin ulkopuolella joko käyn lenkillä tai potkunyrkkeilemässä, aikaisemmin tanssin mutta se jäi baarin perustamisen aikoihin. Satunnaisesti on sitten kaveriporukan baari-iltoja tai Cliffin järjestämiä tempauksia...”

Elise Lloyd | Belgravia

Pieni hymy suotiin Ellan puoleen kääntyneelle baarityöntekijälle. Muutaman sekunnin ajan hän vielä mietti vaihtoehtojaan, mutta päätti sitten mennä tavallisemmalla kuohuviinillä. Avivaa hän oli joskus maistanut, mutta päätti ainakin nyt jättää väliin muistin herättelyn ja pysyä edes vähän tutussa. Normaalisti hän olisi ottanut jonkun perus drinkin tai oluen.
“Kiitos”, Ella vielä kiitti sanallisesti maksettuaan ja juomansa saatuaan, mutta baarityöntekijöille hän halusi olla aina kohtelias. Tyttö oli pannut merkille, että nämä saivat välillä aika inhottavaakin kohtelua joten Ella yritti itse edes kerrankin elämässään olla omasta puolestaan kohteliaampi. Asiakaspalvelu ei kuitenkaan helpointa työtä ollut.

Nimi: E.M.

17.01.2019 18:15
Brad Miller (Brad) - Kensington

Kuunnellessani isoveljen vastaukset mieleni olisi tehnyt iskeä pääni pöytään. Ilmeisesti kun äiti oli päättänyt, että saisin jäädä Rogerin luo vain jos ottaisin lääkkeeni. Ja huoahduksestaan ja leukansa käteensä nojaamisesta päätellen isoveli ei ollut myöskään mieltynyt järjestelyyn, jonka kuulemisen takia päädyin sitten käyttämään katseeni ikkunan puolessa ennen kuin kysymyksieni kautta käänsin huomioni takaisin toiseen. Siinä sitten selvisi, kuka äidin paikalle kutsumisiin oli syypäänä.
Kuten olin olettanutkin, Roger ei ollut sitä tehnyt. En tosin ollut suuresti ajatellut syypäänä olevan Happynkään, mutta toisen mukaan niin oli. Tapahtuneen kuuntelun lomassa hieraisinkin takaraivoani tukan seasta, sillä en olisi tahtonut uskoa kerrottua. Ei isoveli kuitenkaan valehtelisi. Siksi mielessäni kirosinkin Happyn melkein alimpaan helvettiin. Miten jostakusta niin iloisesta voisi olla tällaista harmia?
Toisaalta omalla tavallaan, eihän tilanne ollut niin paha. Ainakaan siis selityksen alkupuolen perusteella. Ainakin saisin jäädä tänne, mutta sinä hetkenä se ei tuntunut suuresti lohduttavan. En oikeasti tiennyt miten lääkkeiden otto onnistuisi. Varsinkaan kun Charlie oli näyttänyt jo aiemmin jääräpäisyytensä. Ja loppupuoli taas.. No, se oli kuin toimituksessa lyttääntynyt kirsikka vettyneen jäätelön päällä.
Roger kun tuli kertoneeksi, että äiti tahtoisi vielä keskustella minun kanssani siitä, tahdoinko oikeasti jäädä tai jostain vastaavasta. Ja kun olin juuri kuullut, että äiti oli aloittanut jo Rogerin kanssa riidan puhelimessa, en ollut järin innokas soittamaan toiselle, mikä sai minut hieraisemaan päätäni uudemman kerran ennen kuin katseeni pöydän pintaan pudottaen suljin hetkeksi silmäni. Kait yritin sisäistää sitä kaikkea. Suuresti en kuitenkaan nähnyt tilanteessa vaihtoehtoja. Kummassakaan kohdassa siis.
"No kait se on sitten vain pakko alottaa ne uusiks", huoahdin hetken päästä, ja virkkeen puolivälissä vaivauduin avaamaan silmäni ja kohotin katseeni isoveljeen.
"Ja soittaa äitille. Vittu kun en ois kaivannut mitään tällasta säätöä. Happy olisi voinut pitää suunsa kiinni", jatkoin eikä äänensävystäni jäänyt välittymättä se, etten todellakaan tehnyt päätöksiä vapaasta tahdosta vaan silkasta pakosta. Olin puun ja kuoren välissä, ja osin sen tähden sitten nousin ylös tuolilta ja askelsin Rogerin aiemmin viittoileman lääkekaapin tai pikemminkin lääkelaatikon luokse.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En tahtonut lähteä uudestaan saman tien yksin seikkailemaan. Tällä kertaa en edes tietäisi mihin menisin. Ja vaikka Charlien uhkaukset unohtaen palaisinkin kotiin, siellä olisi sama tilanne. Tuskin äiti antaisi minun olla ottamatta lääkkeitäni kotonakaan. Ei, vaikka minun asiahan sen olisi pitänyt olla. Siten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lääkelaatikosta esiin dosetti, jota lähdin täyttämään ahdistuslääkkeilläni jokseenkin ärtynein elein. Tai oikeastaan selkeästi ärtynein elein. Minun olisi tehnyt mieli viskata koko samperin lääkepurkki vain seinään.

Nimi: Silver

16.01.2019 22:00
Roger Brad Miller -Kensington

Palatessani kaupasta sain ilokseni huomata, että Brad oli tullut takaisin. Hän tietysti uteli mitä kämpässäni oli hänen poissaollessaan tapahtunut, mutta sitähän tietysti olin odottanutkin. Vähän vitsailevaan sävyyn sitten kertasin lyhyesti tapahtumat ja jatkoin matkaani keittiöön täydentämään jääkaappia. Tosin oletin, ettei lyhyestä virsi kaunis -tyylinen kertomukseni ihan riittänyt. Pikkuveli jäi aloilleen kaiketi pohtimaan vastaustani. Hän erityisemmin tainnut ilahtua kuultuaan äidin vierailusta. En ehkä minäkään hänen sijassaan. Huikkasin Bradille Zanen pöydälle jättämästä vihkosta, mutta se ei ollut ensimmäinen tavara minkä toinen sai käteensä. Ensimmäisen sijan vei Laurenin jättämä lääkepurkki. Pikkuveli tuntui ottavan sen vähän vastahakoisesti vastaan tai siltä minusta ainakin tuntui. Eikä hänen siihen viittava lausahduskaan kovin lupaavalta kuulostanut.
"Ei ole myöhäistä aloittaa uudelleen." lausahdin huolettomaan sävyyn ja siirsin sitten silmäni pikkuveljen omiin. Niin, lääkkeiden ottaminen ei varmasti kaikkien suunnalta ollut niin yksinkertainen juttu, kuten hän sanoikin. Se olikin pelkkää toiveajattelua, että niiden käyttö olisi mutkatonta. Kulmani rypistyivät hivenen mietteiden liikahdellessa päässäni.
"Hmmh, en ole äitimme enkä voi hänen ajatteluaan muuttaa. Lääkkeiden käyttö...on tänne jäämisen ehto." huoahdin nojaten leukaa vähän oikeaan kämmeneeni. Pieni pala minusta olisi halunnut jättää viimeisen lauseen sanomatta ajatellen, että Brad ehkä häipyisi. Ei kotiin, mutta jonnekin. Katoasi maisemista. Loppuosa minusta ei kuitenkaan uskonut sitä todennäköiseksi. Pikkuveljen viimeinen lausahdus, tai ehkä kysymys, miten vain, sai minut vähän tuhahtamaan.
"Totta Mooses kutsuin..." murahdin, mutta jatkoin heti
"Happy kertoi teidän olevan täällä ja voit kuvitella, että äiti ei kyllä riemastunut sen kuultuaan. Hän halusi minut puhelimeen ja kai siitä seurannutta keskustelua pystyi jonkinasteiseksi riidaksi kutsumaan. Anyway, sitten Happy kutsui hänet tänne ja keskustelimme vähän lisää. Äiti lopulta suostui siihen että saat jäädä tänne, mutta..." keskeytin puheeni sitten hetkiseksi, koska muistelin, että äiti oli halunnut keskustella pikkuveljen kanssa heti kun se oli mahdollista.
"...mutta kuten sanoin, lääkkeet olivat hänen ehtonsa. Ja hän halusi keskustella kanssasi ja tietää tarkalleen jotakin siitä että haluatko jäädä vai et vai mitä hän nyt sanoikaan. Vierailu päättyi kyllä ihan ok tunnelmiin, mutta se ei muuta hänen mielipidettään." kertoilin ja nojauduin sitten tuolin selkänojaa vasten, nostaen kädet laimeaan puuskaan. Minulle oli yksi ja sama käyttikö pikkuveli lääkkeitä vai ei, mutta äidille asia oli suunnilleen kuolemanvakavaa. En vielä tiennyt, miten menettelisimme tämän asian suhteen, mutta jos pikkuveli tai hänen persoonansa eivät lääkkeitä aikoneet käyttää, minkä minä sille mahdoin. En voinut väkisinkään niitä ryhtyä tarjoilemaan. Vai pitäisikö ne kenties sekoittaa johonkin sotkuun? No, se nyt oli ajatusvitsi, mutta sai sieluni suun hymyämään vähän, mikä ei kyllä ulospäin näkynyt.

Nimi: Tiuhti

16.01.2019 19:01
Jamie Hayes | Marylebone

Jamie oli siis muistanut oikein, kun Jev kertoi asuvansa Casey-tyypin kanssa. Ja ettei hän purrut. Jamie naurahti, mutta käännähti sitten katsomaan toiseen tuon kysyessä särkikö hänellä päätä.
"Vähän joo", hän yritti hymyillä. "Ei mitenkään häiritsevästi."
Hieman Jamie kuitenkin joutui valehtelemaan, ettei toinen olisi huolestunut.
"Onko se pysäkki lähellä?" hän kysyi, kun kävely alkoi tuntua inhottavalta päässä.

Anthony Dawson

Bellakin naurahti kevyesti, kun Tony ehdotti puheenaiheen vaihtamista. Sitten tuo kysyikin, mitä mies yleensä teki työhommien lisäksi.
"Jotkut illat mä vietän salilla, joskus mua raahataan minne milloinkin", hän hymyili. "Tai sitten olen vain kotona ja rentoudun kirjojen parissa. Entäs sä?"

Nimi: E.M.

16.01.2019 17:49
Brad Miller (Brad) - Kensington

Havahtumiseni hetki vaikutti sattumalta osuneen juuri siihen hetkeen, kun isoveli palasi ilmeisesti kaupasta. Ainakin sen verran kykenin ostoskassista päättelemään. Se tosiasia ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa vastaukseen, jonka toiselta kysymykseeni sain. Ja kyllähän se vastaus pysäytti minut aloilleni.
Rogerin mukaan Happy ja Zane olivat nimittäin ilmestyneet paikalle. Se ei kuitenkaan ollut se järkyttävin kohta vastausta, vaan se, että äiti oli soittanut ja tullut vielä käymäänkin. Isoveli ei kuitenkaan tainnut nähdä sitä mitenkään ihmeellisenä, ei se hänen äänensävystään ainakaan välittynyt. Yhtä pohtivaan sävyyn hän kaiken kertomansa sanoi ja vielä lisäsikin, ettei mitään ihmeellistä muka ollut sattunut. Tosin jos hän vaikka vitsaili? Tai siis esitti, ettei mitään ihmeellistä muka tapahtunut, mutta oikeasti äidin vierailu oli kuitenkin tapahtumarikkaampi?
Niin, sitä siinä sitten mietin. Sen aikaa ainakin kunnes isoveli huikkasi omaisuuttani olevan jossain, minkä myötä katseeni korjautui jumahduksistaan takaisin hänen puoleensa hieman kysyvän katseen kera. Eteisestä siirryin havahtumisieni perään kohti keittiötä, joskin vauhtini hidastui matkalla, kun Roger tuli keittiöstä minua vastaan. Hetkeä myöhemmin hän sitten ojensi minulle lääkepurkin, jonka otin käsiini ennen kuin seurasin toista keittiöön. Hetken viiveellä siis, sillä ihmetys nosti selvemmin päätään.
Lääkepurkki oli nimittäin ahdistuslääkkeilleni. Niille, jotka olin jättänyt kotiin. Oliko äiti tuonut lääkkeeni tänne? Mitenkään muuten ne eivät olisi voineet tänne joutua. Ja isoveljen sanojen jatkoista päätellen hän oli myös päättänyt, että ottaisin lääkkeeni. Eihän Roger muuten dosettia olisi tarjonnut.
"Mä en oo käyttänyt näitä varmaan kuukauteen", sanahdin siksi ja vieläpä hieman vastaanväittävästi samalla kun viimein sain seurattua toista kunnolla keittiön puolelle ja istuuduin pöydän ääreen. Samalla ymmärsin viimein, mitä omaisuuttani Roger oli ensimmäisellä viittauksellaan tarkoittanut. Vihkoni oli nimittäin keittiön pöydällä. Vihkolle annoin kuitenkin vain lyhyen vilkaisun ennen kuin kohotin katseeni takaisin isoveljeen.
"Pärjään suht.hyvin ilmankin ja sitä paitsi Charlie kieltäytyi täysin ottamasta niitä. Ja on aika vaikeeta ottaa lääkkeet, kun yksi sotkee dosetit ja muuta tyhmää", jatkoin siinä sitten sanojani. Kun en minä huvikseni lääkkeitä ollut lopettanut. Tai no, tavallaan sitäkin. Olihan se mukavaa, kun ei tarvinnut joka aamu muistaa ottaa lääkkeitä. Lisäksi minua ei nyt edes ahdistanut niin paljoa. Ja Logania ahdisti aina, joten lääkkeet eivät minun mittapuullani häneen tehneet suurta muutosta. Asiasta en tosin ollut suoraan kysynyt toiselta, en vaikka kirjallisesti olisin pystynytkin.
Lääke- ja äidin vierailuasian tiimoilta minua kuitenkin kiinnosti, mitä äiti oli tehnyt täällä. Vaikka siis vastauksen uskoin tietävänikin. Tuskin hän oli tullut tänne toivottaakseen, että voisin ilomielin jäädä Rogerin luokse. Vanhempien reaktion olettaminen tai pelkääminenhän oli yksi syitä, miksen ollut kiirehtinyt hänelle kertomisessa. Tahdoin siten tietää mitä oli tapahtunut.
"Näittenkö takia äiti kävi täällä? Ethän sä vaan sitä kutsunut?" kyselin, joskin jälkimmäiseen kysymykseen oletin vastauksen olevan kieltävä. Ei isoveli varmasti olisi tehnyt sillä lailla eilisten puheiden jälkeen. Tietääkseni kaikki (persoonani) kuitenkin tiesivät, ettei vanhemmille saanut vielä mitään kertoa. Tuskin sattumalta äiti oli kuitenkaan kylään pistäytynyt ja vielä lääkkeideni kanssa.

Nimi: pixeli

16.01.2019 16:12
Emil Stanley Dawson | Belgravia

Ella hyväksyi ehdotukseni, vaikken toisaalta nähnyt mitään syytä siihen ettö tyttö olisi evännyt sen. Siinä me sitten seisoimme kummallakin katse lähinnä hinnoissa. Ella sanoi poistuvansa mukavuusalueltaan, vaikka pitikin viineistä. Naurahdin kevyesti.
"Mä taidan luotta siihen tuttuun ja turvalliseen vaihtoehtoon" askelsin sitten tiskin luo ja palvelijakseni tuli se nuorimies jolle olin hetkeä aikaisemmin virnistänyt. Hän kysyi tilaustoiveeni, vaikka oikeastaan tiesi sen. Olimme kuitenkin sopineet siitä, että näyttelisimme tuntemattomia, sillä jos joku päivä jäisin kiinni teoistani niin hän ei joutuisi kärsimään.
"Lasi aviva blueta" totesin ja maksettuani sain sinistä juomaa täynnä olevan viinilasin käsiini. Seuraavaksi nuorukainen kääntyi Ellan puoleen.
"Entäs teidän tiluaksenne?" Hän kysäisi ja piti kasvoillaan aurinkoista ilmettään. Itse olin jo siirtynyt tarkastelemaan kassan vieressä olevia hajuvesiä, jotka oli laitettu myyntiin lähinnä sen takia että ne sopivat baarin yleisilmeeseen.

Nimi: Helena

16.01.2019 15:41
Jeffrey Coleman | Marylebone

“Parhaan ystäväni Caseyn kanssa joo. Se on varmaan kotosalla, mutta ei se pure”, Jev naurahti. Kävellessään pysäkkiä kohti hän seurasi aina sivusilmällä, kun Jamie hieraisi kasvojaan. Kulmat kurtistuivat pienesti eikä Jev enää ollut varma, oliko sittenkään ollut järkevää lähteä liikkeelle. Ehkä heidän olisi pitänyt mieluummin tilata ruokaa tai jättää ainakin asunnolla käyminen väliin.
“Särkeekö sulla päätä?” nuorimies päätti kysyä toiselta. Päänsärky voisi hyvin paheta ja he olivat vielä lähellä Jamien asuntoa, milloin takaisin kääntyminen ei olisi vaikeaa.

Bella Russell

Bella kohotti hieman kulmiaan, kun Tony kertoi asian voivan kääntyä mutkikkaammaksi ja veljensä olevan äkkipikaisempi tapaus. No, eivätköhän se jotenkin saisi asian sovittua ja käytyä läpi.
Tony ei ollut ainoa, joka naurahti, kun mies ehdotti heidän voivan puhua enemmän positiivisemmista aiheista. Ehkä se olisi parempi tosiaan, vaikka ei Bellaa haitannut puhua ikävemmistä asioista. Eikä sen hetkinen tunnelma ollut yhtään hetkellisistä vakavoitumisista muuttunut kiusalliseksi tai ahdistavaksi ainakaan hänen mielestä.
“Ehkä”, nainen sanoi. “Mitä sä teet arkena muuten, jos töitä ei lasketa?”

Elise Lloyd | Belgravia

Vasemmanpuoleinen suupieli nousi muutaman sekunnin ajaksi ylös, kun Emil vitsaili oksentelun suorittamisesta baarin puolella. Ella oli kyllä samaa mieltä siinä, että sen pahanolon voisi jättää kokonaan väliin illasta - tosin, mistä hän voisi tietää miten kaikki päättyisi.
Emil ehdotti baaritiskille siirtymistä, kun Carter oli lähtenyt. Ella asteli pojan perässä lähemmäs ja nosti itsekin katseensa hintoihin. Hinnat eivät olleet onneksi kauhean pahoja, joten tytölle tuskin tulisi järkytystä seuraavana aamuna tiliä katsoessa. Hän osasi pitää kyllä itsensä kurissa - ainakin yleensä.
“Voisin vähän poistua mukavuusalueelta, vaikka viinit kuuluu kyllä omiin mieltymyksiin myös, mutta harvemmin tulee juotua”, Ella totesi ja otti itse puhelimensa esiin. Tyttö kuului niihin, jotka baarissa pitivät korttia puhelimenkuorissa, mikä ei ehkä ollut viisainta aina. Oli hänellä puhelin sentään pienessä olkalaukussa.

Nimi: Tiuhti

16.01.2019 07:59
Jamie Hayes | Marylebone

Jev sanoi tietävänsä yhden linjan ja pysäkin, joten Jamie nyökkäsi ja jätti suunnistamiset sillä kertaa miehelle. Hän lähti seuraamaan toista tämän rinnalla kulkien, välillä hieraisten toisella kädellä kasvojaan. Ohimoakin oli alkanut jomottaa.
"Niin asuitko sä siis jonkun kanssa?" Jamie kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. "Vai muistanko väärin?"

Anthony Dawson

Mies irvisti. Ehkä Bella ei kuitenkaan ilmiantanut veljiään poliiseille. Tai yllättänyt heitä kesken murhapuuhien.
"No, enpä tiedä", hän sanoi. "Tästä saattaa seurata vähän mutkikkaampi juttu. Ja lisäksi Emil on niin äkkipikainen luonne, että varmaan käy ihan käsiksi."
Aivan huomaamattaan Tony mainitsi Emilin nimen, mutta ei lähtenyt peruuttamaan sitä. Tuskin Bella häntä tunsi.
"Mutta ehkä me voitaisiin puhua vähän mukavammista aiheista", mies naurahti.

Nimi: pixeli

15.01.2019 23:25
Emil Stanley Dawson | Belgravia

Kaikesta päätellen Carter taisi pitää Ellan härnäämisestä ja, vaikka tyttö ei hirveästi siitä näyttänytkään nauttivan, olivat he silti ystäviä. Kai he vain tunsivat vetoa toisiinsa. Jätin kuitenkin pohdintani heidän suhteestaan sikseen, kun sain Ellalta selvennystä hänen nimensä suhteen.
"Kummatki on nättei, mut mä lupaan kutsuu sua Ellaks" totesin, sillä its en aikonut ainakaan tässä vaiheessa ryhtyä härnäämään toista, kun en tuntenut tätä kunnolla ja jotenkin se ei tuntunut houkuttelevalta tämän tytön kohdalla vaikka yleensö sitä teinkin. Carter sen sijaan selvästi uskalsi härnätä tyttöä, joka tuli ilmi ilkikurisestö virnistyksestä ennekuin hän siirtyi hyvästelyvaiheeseen. Naurahdin.
"Kyllä me tääl baariski voidaa se oksentelu suorittaa, mut parempi vaa jos jäis tältä illalta väliin. Mut tosiaan lyhyt ja ytimekäs tutustumien" virnistin kevyesti ja katsoin Carterin poistumista, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. No, nyt olin siis kahden tämän puolituntemattoman Ellan kanssa ja vilkaistuani tiskille näin sen olevan lähes vapaa, joten koin ajan olevan hyvä tilaamiselle.
"No, nyt ku baaris kerta ollaa ni mites ois juomien tilaus?" Kysäisin ja astelin vähän tiskin suuntaan nähdäkseni hintoja. Katseeni osui tiskin takana olevaan nuorukaiseen, jolle näytin hyvin huomaamattoman virnistyksen. Tämä nuori mies oli nimittäin tuttuni, joka oli myös syy sille miksi pidin tästä baarista suhteellisrn paljon.
"Mitäs sä aattelit tilata? Mä varmaa aviva blueta" kysäisin ja otin nahkatakkinin sisätaskusta lompakkoni esiin.

©2019 ւօոᴅօո - suntuubi.com